Kadonnut aika

Lost Time 2014

18.6.2014 kello 17:50 - 18:10

Pimeää. Avaan pahvilaatikon punaisen lampun antaessa valoa. Asetan pahvilaatikosta ottamani paperinpalan kehitealtaaseen, ja allasta heijaten odotan jännittyneenä alkaako kuva piirtyä paperin pintaan. Onnistuiko valotus? Tunnen saman kipinän ja innostuksen kuin aloittaessani valokuvaamisen silloin aikoinaan; pimiö, kemioiden tuoksu, muistiinpanojen kertaus jotta kaikki menee oikein, sekä odotus, että näkee kuvan. Siinä on kaikki.

Työskentelin kesäkuun 2014 Italiassa, Grassinassa Suomen Taiteilijaseuran residenssissä. Rakensin neulanreikäkameran kenkälaatikosta jolla kuvasin Casa Finlandesen pihapiiriä sekä omakuvia. Valotusajat olivat pitkiä, jopa puoli tuntia. Omakuvia ottaessa haasteena oli pysyä hiljaa paikoillaan niinkin pitkän aikaa. Nyt katsoessani kuvia muistan – mitä ajattelin, miltä ilma tuoksui, mitä ääniä ympäristöstä kuului, jäsenten puutumisen sekä pakottavan tarpeen vilkaista kännykkää, olinko sittenkin unohtanut käynnistää ajastimen. Aika kului hitaasti tuijottaessa kameraa ja odottaessa ajastimen hälyttävän. Minulla oli vihdoin aikaa.

In the dark, I open a cardboard box in the light of a red lamp. I take a sheet of paper from the cardboard box and place it in the developer tray, and then I rock the tray anxiously, wondering whether the picture will begin to appear on the surface of the paper. Did the exposure work? I feel the same spark and enthusiasm as when I first began photographing: the darkroom, the smell of chemicals, the refresher notes to make sure all goes well, the expectation of seeing the image. It has it all.

In June 2014, I worked in Grassina, Italy, at the residence of the Artists’ Association of Finland. I made a pinhole camera from a shoebox and used it to photograph the Casa Finlandese yard and some self-portraits. The exposure times were long, up to half an hour. It was difficult to remain still for so long when making the self-portraits. Looking at the pictures now, I remember – what I thought, how the air smelled, the sounds from my surroundings, the numbness in my limbs, and an imperative need to look at my mobile phone in case I had forgotten to start the timer. Time passed slowly, staring into the camera and waiting for the timer to go off. At last, I had time.